Mistä tuleekaan taiteen voima? Onko se peräisin pimeistä salaisuuksista, mittaamattomista tunteista, vai onko se vain ihmisen tarve ymmärtää kauneutta ja olemassaoloa? Uskon, että Suomen taide tuo esiin näitä vastauksia, erityisesti sen maalauksissa ja kuvanveistoksissa.
Suomen taide, noin nimeltä, liittyy yleensä kansallinen intuitioon ja luontoon. Karu metsämaisema, jylhä järvi, lumipeitteiset hanket talvella tai rauhoittava tuuli viljapellon läpi kesällä, siitä on suomalainen taide niin värikäs ja monimuotoinen.
Taiteilijat, kuten Akseli Gallen-Kallela, Helene Schjerfbeck, Albert Edelfelt ja monet muut ovat luoneet maalauksia, jotka edustavat suomalaisten yhteyttä luontoon, mikä myös symboloi syvällistä yhteyttä sisäiseen minään. Mutta se ei ole vain luontoteemoja, mistä suomalainen taide kertoo. Vaikka luonto on voimakas elementti, teemoina käsitellään myös kansan historiaa, politiikkaa, ihmissuhteita ja olemassaoloa.
Kuvanveistoissa, esimerkiksi Wäinö Aaltosen, Eila Hiltusen ja Laila Pullisen töissä, heijastuu tutkimus ihmisyydestä sen hauraimmassa ja raaimmassa muodossa. Veistoksia, jotka puhuvat ihmisten rohkeudesta, pelosta, rakkaudesta ja tuskaa.
Suomalainen kirjallisuus, musiikki, tanssi ja teatteri – kaikki osaltaan rikastuttavat suomalaista taidemaisemaa. Viimekädessä suomalainen taide on yhtä moninainen kuin kansa itse, täynnä vastakohtia – toisaalta jylhä ja karu, toisaalta herkkä ja haavoittuva.
Yhteenveto: Suomalainen taide ei ole vain kuva suomalaisuudesta ja sen inhimillisistä kokemuksista, vaan peili josta heijastuu syvä kunnioitus elämän monimuotoisuutta kohtaan. Se on kaikkien tunnuksien, kaikkien tarinoiden ja kokemusten hedelmä. Ja juuri siksi se on niin voimallinen; se kertoo meille kuka olemme, mistä tulemme ja minne menemme. Siinä on suomalaisen taiteen voima – se on yhteydessä eiliseen, tähän päivään ja huomiseen.